Viikko 5 Lissabonissa: Se viimeinen






Vasem,: Rita, Saara, Filipa, Nadya
Tämä viikko oli minulle kaikista mieleisin! Tällä viikolla olin töissä pitkälti eniten, kuin millään muulla viikolla. Päivät venyivät helposti kahdeksaan tai pidempäänkin, mutta tällä viikolla se ei haitannut ollenkaan, sillä koko viikon sain työstää ikiomaa teostani. Ja tähän se kaikki oli tullut, kuukauden verran olin kirjoittanut käsikirjoitusta, käynyt palavereja, etsinyt esimerkkejä, purkanut käsikirjoitusta, tehnyt call sheettejä ja huolehtinut tietysti ja vihdoin kuvauspäivä oli edessä. Hyvä kun pystyin edes nukkumaan edeltävänä yönä!

Filipan äiti toimi ekstraajana yhdessä kohtauksessa
Aikatauluista ja kalustosta oltiin väännetty jo muutama päivä, sillä Luneta on iso yritys jolla on monia projekteja menossa joka ikinen päivä. Joten myös lyhytelokuvani kuvauspäivänä kalustoa piti jakaa, mutta loppun lopuksi sain kaiken tarvittavan mukaani. Kuvauspaikalla meitä oli Rita, joka kuvasi, Filipa, joka tuotti, Nadya joka näytteli pääosaa, sekä minä joka sain suureksi onnekseni ohjata. Kyllä se tuntui kovin erilaiselta, kuin ohjata koulussa tehtävää lyhytelokuvaa. Siellä kukaan ei yrittänyt ohjata ohitseni. Valomies ei huudellut, että näyttelijän pitäisi näyttää surullisemmalta tai kuvaaja ei hanannut vastaan sarkastisesti ollessan eri mieltä. Se että saa päättää ei tunnu pelkästään hyvältä, vaan myös aivan järisyttävän pelottavalta. Koska jos saa päättää aivan kaikesta, on myös vastuussa AIVAN kaikesta. Mutta jos kohtasimme ongelman yritin käyttäytyä kuin olisin kohdannut sen tuhannesti ennenkin ja yritin keksiä nopeaa ratkaisua. Loppujen lopuksi kaikki kuitenkin meni hyvin. Kuvauksissa oli hyvin rento ja avoin tunnelma ja tulin näyttelijän kanssa erittäin hyvin toimeen. Nadya onnistui ilmentämään jokaisen kohtauksen, ilmeen ja tunteen, juuri niinkuin häneltä pyysin. Olin enemmän kuin iloisesti yllättynyt. Oletin, että saan päänäyttelijäkseni jonkun ketä ei jaksaisi kiinnostaa olla hikisellä kuvauspaikalla koko päivää, mutta yllätyksekseni sainkin Nadyan, joka jokaisen onnistuneen kohtauksen jälkeen hyppäsi ilmaan innoissaan ja lähestulkoon tanssi.

Nadyan poikaystävä Paulo toimi myös ekstraajana
Loppuviikko meni editoidessa. Melkein kerkesi tulemaan kiire, mutta se saatiin silti valmiiksi perjantaiksi, jolloin se näytettiin toimiston pomoille. Olin odotellut perjantaina muutaman tunnin että Rui saapuisi paikalle katsomaan, kun minua kutsuttiin palaverihuoneeseen. Astuessani sisään, huoneeseen oli ahtautunut koko toimisto, ei pelkästään Luneta, vaan kaikki muutkin jotka työskentelivät samassa tilassa. Kaikilla oli popcornia ja The bomb heijastettiin valkoiselle seinälle. Katsomisen jälkeen pomoni pyysi minua, sekä päänäyttelijää sanomaan muutaman sanan.
 Olin koko tämän tapahtuman aivan pihalla. Minusta tuntui, että siitä oltiin tehty paljon isompi juttu, kuin olin ajatellut tai minkä se olisi edes ansainnut.. Samaan aikaan hävetti, innostutti ja nauratti, mutta kai sain muutaman hauskan jutun sanottua ja pääsin pois sieltä muiden edestä, mutta en ennen lahjaa. Sain lahjaksi kameran optiikalta näyttävän mukin. Pelästyin niin paljon, kun näin sen optiikan lahjapussissa. Sydän pomppasi kattoon. Ei kai ne voi antaa mitään näin kallista lahjaa harjoittelijalle?? Huokasin helpotuksesta kun se olikin muki. Parempi niin ajattelin ja nauroin.


Lauantaina pidimme jäähyväisjuhlat rämäkämpässämme Intendentessä ja kutsuimme Erasmus kavereita kylään. Se on yllättävää, että niinkin lyhyessä ajassa saa niin paljon ystäviä, joihin kerkeää jopa kiintymään. Ilta vierähti aamu viiteen nopeasti, mutta onneksi tällä kertaa olin pakannut etukäteen, sillä lentokentälle piti matkustaa aamu yhdeksältä. Kaksi kämppiksistäni lähti saattamaan minua turvatarkastus portille asti.

Molemmat lennot olivat myöhässä ja jouduin Istanbulin kentällä juoksemaan sen uskomattoman pitkän kentän läpi, vain että ehtisin seuraavalle lennolle. Tietenkin kun pääsin koneeseen istumaan, niin tuli ilmoitus, että tämäkin lähtö aikoo myöhästyä melkein tunnin.

Tuntui ihan tajuttoman oudolta istua lentokoneessa ja kuunnella, kuinka kaikki ympärillä olevat puhuivat Suomea. Portugalissa törmäsin vain yhteen tyttöön sattumalta ja vaihdoimme pari sanaa (Mitä oudoimmalla ja väkinäisimmällä murteella, mitä en ollut ikinä ennen suustani kuullut), mutta ketään muuta Suomalaista en ollut nähnyt.

Kolmessa tunnissa olinkin kylmässä Helsingissä kymmenen tuntia matkustaneena ja väsyneenä, mutta tuntuihan se silti mukavalta olla Suomessa.


Adeus Lisboa!













Kirjoittaja: 
Saara Sundelin