Kaikki ”tulevaisuuden tekijämme” eivät tule suorista putkista ja määräaikaan mennessä

02.08.2011 16:30 -- Sataedulainen

Euroopan sosiaalirahaston tuella toteutuvassa Oppi-Apaja –projektissa on vajaan kolmen vuoden aikana kohdattu suuri määrä tulevaisuuden tekijöitä. Nämä tulevaisuuden tekijät ovat olleet niitä nuoria joiden elämänkulku ei ole mennyt normimitalla eteenpäin. Oppi-Apaja on Satakunnan koulutuskuntayhtymän projekti, mutta siinä tehty työ hipoo monen muun toimialan rajapintoja. Oppi-Apajan työntekijät ovat auttaneet nuoria opinnoissaan eteenpäin tai opintoihin päin, opastaneet asunnon hankkimisessa, ohjanneet terveydenhoidon kysymyksissä, toimeentulo-asioissa, antaneet sopeutumisvalmennusta elämän muutoskohdissa, opettaneet rahan käyttöä ja vuorovaikutustaitoja eli lyhyesti ilmaisten ohjanneet nuoria löytämään omat reittinsä tämän järjestäytyneen yhteiskuntamme systeemeissä. Projekti päättyy vuoden lopussa ja nyt pohdiskellaan sitä, miten hyväksi malliksi koettu työ voitaisiin saada jatkumaan. ”Villen” tarina avatkoon yhdeltä kohdalta projektin merkitystä.


Ville kertoo onnellisesta lapsuudesta

Olin hiljainen ja rauhallinen lapsi. Opin varhain puhumaan ja kertovat, että lauloin vielä varhemmin. Perheessäni oli äiti, isä ja pikkuveli. Elimme maaseudulla ja leikkiminen oli iso ilomme. Alakoulussa pärjäsin hyvin, osasin keskittyä ja kuuntelin kiltisti. Tykkäsin käydä koulua. Koulupäivän päätteeksi pääsin usein mukaan äidin työpaikalle hoitolaitokseen ja sitä kautta oivalsin, että maailma oli täynnä erilaisuutta ja erikoisuuksia. Koin olevani onnekas.

-          Olen usein miettinyt, että tahdon kaupunkiin asumaan. Maalla ei nuorille ole juuri mitään. Toisaalta sitten aikanaan haluan omien lasteni kasvavan maalla. – Jos asuisin lasten kanssa kaupungissa, pelkäisin millaiset arvot lapset saavat. Toisaalta kyllä kasvatushan sen ratkaisee.

Murrosiästä Villellä on kipeitä muistoja

Yläkoulussa oli edessä isoja haasteita, kun minä pienikokoisena poikana opettelin ison koulun tapoihin ja jouduin uudella tavalla pärjäämään. Minua kiusoiteltiin ja kiusattiinkin. Opettajat pistivät pystyyn ison messun, jos joku tinttasi toista turpaan. Henkiseen kiusaamiseen ei juuri jaksettu puuttua. Siispä otin vähitellen ohjat omiin käsiini ja aloin huudella kiusaajille vastaan. Annoin tukan kasvaa ja muutin ulkonäköäni heiveröisestä heviksi. Kiltteyden rinnalle kasvatin kovanaamaa. Kovanaama ei aina välttämättä ole aktiivi opiskelija ja suoritustaso laski kuin lehmän häntä. Tuli kaikenlaista.

Seiskaluokan aikana perhe hajosi ja jäimme äidin kanssa asumaan. Oli outoa, kun isä ei ollutkaan enää kotona. Suretti. Välit isään kuitenkin säilyivät ja vähitellen tilanteeseen vain tottui.

Kasiluokalla sairastelin paljon ja juoksin tutkimuksista toiseen. Lopulta onneksi selvisi, että minulla on krooninen sairaus. Kouluvuosi oli mennyt harakoille ja jouduin tuplaamaan luokan. Jouduin uuteen ryhmään. Yläkoulun viimeinen vuosi meni jotenkuten, mutta koin olevani kovasti heikolla pohjalla astumaan eteenpäin. Opintojen ohjausta en juuri muista saaneeni.  Pidin välivuoden. Pääsin työkokeiluihin ja hakemaan suuntaa omalle uralleni. Työkokeilupaikoissa koin onnistuvani ja varmaan juuri se oli eteenpäin kannustavaa. Olimme veljeni kanssa usein olleet myös isäni työpaikalla ja hänen ammattiinsa liittyvät työkalut ja tekemiset olivat tulleet tutuiksi. Lopullinen alan valinta meni sitten yksiin isän ammatin kanssa. Se vaan oli jotenkin selvää, vaikka mitään isoa kiinnostusta alaan en kokenutkaan.

Ammatillisen tutkinnon suorittamisesta kehkeytyi pitkä projekti

Minulta otti 5 vuotta saada kasaan ammatillinen tutkinto. Nyt tuntuu hienolta, että se lopulta tuli valmiiksi. En koe opiskelun olleen mitenkään liian vaikeaa. Toki joissain ammattiaineissa minulla oli vaikeuksia, mutta se saattoi johtua siitä, että en aina jaksanut keskittyä. Suurempi juttu opintojen viivästymisessä oli se, että pitkien poissaolojaksojen jälkeen en millään tahtonut päästä asioista kärryille ja koko ajan kasaantui rästejä ja uusia tehtäviä. - Koulua kävin kyllä mielelläni, sillä koin ensimmäistä kertaa kuuluvani johonkin viralliseen luokkaan. Meillä oli luokassa hyvä henki ja reilu meininki. Olemme edelleen paljon tekemisissä keskenämme.

Muistan jossain vaiheessa juosseeni opettajalta opettajalle sopimassa milloin mitäkin tehtävän tekemistä. Osa opettajista jaksoi aina vaan ottaa asiani tosissaan ja auttaa. Osa sitten aloitti aina muistelemalla vuoden tai kahden vuoden takaisia asioita ja kun en niihin osannut antaa selvitystä ei apuakaan ollut tarjolla. Vähitellen tunsin, että edessäni oli vuoren kokoinen kasa tekemättömiä töitä. Olin aika lähellä luovuttamista. Jäin pois koulusta aina silloin, kun isoimmat rästit piti hoitaa ja tulin paikalle silloin, kun tiesin jotenkin pärjääväni.  Apua en osannut pyytää. En yksinkertaisesti enää ymmärtänyt mistä olisi ollut hyvä aloittaa tai mikä asia mihinkin liittyi.

Opettaja ehdotti, että ottaisin rinnalleni tukihenkilöitä eli Oppi-Apajan työntekijät. Suostuin heti, vaikka en ymmärtänyt mistä oli kysymys. Sen ymmärsin, että yksin en selviä.

Yhteistyö Oppi-Apajan kanssa alkoi vuoden 2010 vaihteessa ja nyt keväällä sain siis tutkintopaperin käteeni. Ilman projektin työntekijöitä en tutkintoa olisi valmiiksi saanut. Heidän kanssaan kävimme läpi arjen asioita ja yleistä pärjäämistäni. Pitkään pohdimme yhdessä sitä mistä rästien suorittaminen aloitetaan ja niitä lähdettiin hoitamaan hyvin pieninä paloina. Vähitellen minulle hahmottui kokonaisuus, jota olin tekemässä. Suorituksista sain hyvää palautetta ja kannustusta. Teimme aikatauluja ja sopimuksia ja niiden hoitaminen onnistui, kun työntekijät ”hengittivät niskaan”. Koin, että minulla on vielä mahdollisuudet suoriutua tutkintoon. Olen todella kiitollinen saamastani tuesta. Projektissa nuori tulee nähdyksi jotenkin kokonaisena eikä vain tietyn ammatin opiskelijana. Työntekijät eivät istu toimistossaan, vaan lähtevät mukaan niihin paikkoihin ja tilanteisiin, joissa nuoria apuja tarvitsee. Tiedän todella monia nuoria jotka voisivat hyötyä projektista, mutta osa heistä ei halua ottaa vastaan apua. Kestihän se minullakin ymmärtää, että yksin en selviä.

Tulevaisuuden suunnittelussa haastetta

Projektin työntekijät ovat edelleen tukenani kun nyt ammattiin valmistuneena pitää miettiä etenemistä kohti työelämää. Kiireellä en halua suunnitelmaa tehdä enkä jaksaisikaan, sillä viimeisen puolitoista vuotta olen ollut jatkuvassa paineessa sekä opiskelun että toimeentulon suhteen. Jatko-opiskelua en halua ajatella, sillä lisälainat ja rahattomuus eivät innosta. Työpaikka pitäisi saada, mutta oman itseni takia toivoisin, että vähän voisin itsekin vaikuttaa siihen minne hakeudun. Olisi upeeta, jos pääsisi hyvään työyhteisöön, jossa viihtyy ja jossa on hyvä tehdä työtä. Hyvä elämä tulee aika pienistä asioista. En tavoittele suuria palkkoja enkä muutakaan mammonaa, mutta olisi niin hienoa voida olla murehtimatta rahojen riittävyyttä. Olisi hienoa mennä vaikka kaupunkiin katukahvilaan, osta kahvia ja katsella ihmisten menoa.

Kirjoittaja Riitta Hirsikoski, projektipäällikkö Oppi-Apaja

Lisää uusi kommentti