SAKSA MAAHANMUUTTAJAN KOHDEMAANA, osa 3. - Duisburg – kansojen sulatusuuni

02.05.2016 22:09 -- jaamak

Duisburgissa


Jotta ehdimme ajoissa ja löydämme paikan, päätimme taas matkustaa taksilla. Päästyämme vierailukohteen pihaan taksinkuljettaja kertoi, että hänen vaimonsa opiskelee siellä. ”Huono koulu, 8 tuntia päivässä, vain blaa-blaa-blaa.” Olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmän, mitä blaa-blaa. Ja mitä vaimo opiskelee, mutta Pirjo oli jo hypännyt kyydistä ulos ja kuuli asiasta jälkikäteen. Näin ollen Jaanakaan ei siiten jäänyt tekemään tarkempaa haastattelua. Kyseessä oli paikallisen Handwerkskammerin (”käsityöläiskamari) käyttämä koulutuslaitos, jossa uudelleen- ja täydennyskoulutetaan ihmisiä yritysten työvoimatarpeeseen.

 

Vierailukohteemme - Bildungszentrum Handwerk (LVI- ja metallialan koulutuskeskus n. 10 km Duisburgin keskustasta)

 

Dr. Bruxmeirer kertoi alueen teräs- ja kaivoteollisuudesta ja siitä, miten turkkilaiset ovat jo monessa sukupolvessa olleet töissä samassa firmassa. Thyssen on työllistänyt väkeä jo vuosikymmeniä, mutta on nyt vähentämässä sekä työtä että työpaikkoja, mikä on monelle kova isku. Kun isoisä ja isä ovat olleet töissä Thyssenillä, pitäisi pojankin päästä juuri sinne, ja jos se ei onnistu, muuta elämää ei osata nähdä. Thyssenistä Pirjon mieleen juolahti mainita Günter Wallraff ja hänen aikanaan suuren huomion saanut kirjansa ”Ganz unten”. Suomennettuna kirjan nimi on ”Pohjalla”. Journalisti Wallraff naamioitui turkkilaiseksi vierastyöläiseksi ja pestautui erilaisiin paikkoihin töihin. Turkkilaisena Alina häntä kohdeltiin samoin kuin muitakin turkkilaisia ja hän kirjoitti salaa kokemuksistaan kirjaa, joka julkaisemisen jälkeen aiheutti melkoisen kohun. Yksi työpaikoista oli Thyssen ja Dr. Bruxmeier kertoi, että kirjan tapahtumat sijoittuvat juuri sille alueelle, missä olimme vierailemassa. Mielenkiintoista päästä vuosien jälkeen näkemään kyseisen kirjan tapatumapaikat ratikan ikkunasta, sillä toden totta ”Thyssen Industriepark” ohitettiin matkalla takaisin kohti Duisburgin keskustaa.


Dr. Bruxmeier kertoi meille maahanmuuton taustoista Nordrhein-Westfalenissa. Ensimmäinen muuttoaalto vuosikausia sitten tuli Puolasta. He muodostivat kaivostyöläisten siirtokunnan. Sen jälkeen työväkeä saapui Italiasta, Espanjasta, Kreikasta ja entisestä Jugoslaviasta. Kolmas aalto saapui 1980- ja -90-luilla Turkista, Libanonista ja Marokosta. Viimeisin aalto ovat ns. uudet pakolaiset, joita alkoi saapua viime syyskuussa. ”Meillä on ollut täällä aina ulkomaalaisia ja aina pakolaisia, tilanne ei ole uusi.” Mikä sen sijaan on uutta, on tiedon kulun nopeus. ”Facebook ja internet ovat muuttaneet maailmaa. Tieto liikkuu nykyisin paljon nopeammin.”


Duisburgin alueella on huomattavan paljon ulkomaalaistaustaista väkeä, mikä osittain selittää edellisiltaisen kokemuksemme kävelykadulla. Kaupungin alueilla on kouluja, joissa 80-90 % lapsista on ulkomaalaistaustaisia. Kadulla kävellessään ei voi kuitenkaan tietää, kuka on juuri tullut turvapaikanhakija, kuka maassa syntynyt toisen tai kolmannen polven muuttaja. Alueella on myös muutamia tuhansia romaneja. Luomusaksalaiset (opimme uuden sanan: Bio-Deutsche) ovat monin paikoin Ruhrin alueella vähemmistönä ja se tuntuu vaivaavan heistä monia. Kuitenkin luomusaksalaisillakin saattaa kolme sukupolvea taaksepäin mentäessä löytyä maahanmuuttajajuuret: monien isovanhemmat ovat tulleet Sleesiasta (Puolan alueelta). Alueelle on aikaisemmin saapunut myös paluumuuttajia Venäjältä; niiden saksalaisten jälkeläisiä, jotka muuttivat Venäjälle Katariina Suuren aikaan. Länsi-Euroopasta tulleet, juutalais-kristillisen taustan omaavat, ovat hyvin kotoutuneet, mutta vaikeinta on turkkilaisilla ja muilla islaminuskoisilla. Italialaisista monet ovat palanneet takaisin, he ovat käyneet vain töissä Saksassa muutaman vuoden ajan.

 

”Meille ei ole merkitystä, mistä tulee, vaan mihin haluaa mennä”, lukee Duisburgin koulutuskeskuksen aulassa olevassa IQ-Netzwerkin mainoksessa. Duisburgissakin edistetään kotoutumista mm. osaamisen tunnistamisella.

 

Dr. Bruxmeier kehotti meitä palaamaan raitiovaunulla takaisin, jotta näkisimme paremmin aluetta. Tai oikeastaan hän kehotti meitä ensin käymään Duisburgin Istanbulissa, kaupunginosassa, joka näyttää saksalaiselta, mutta on enemmän turkkilainen. Paikka, jossa turkkilaiset asuvat ja jossa ei tarvitse osata saksaa, vaan jossa saa kaikki palvelut kehdosta hautaan turkin kielellä. Pois lähtiessä teimmekin työtä käskettyä. Ja siltähän se todella näytti: kauppojen kyltit olivat lähes järjestään turkiksi, ratikassa kuului turkki, ei saksa. Maahanmuuttaja neuvoi meitä leimaamaan lipun. Jatkoimme päätepysäkille ja meinasimme jatkaa samalla istumisella toiseen suuntaan takaisin, mutta kuljettajapa ajoi meidät ulos, kävi kääntymässä vähän matkan päässä ja pysähtyi noukkimaan meidät ja muutaman muun paluumatkalla uudelleen kyytiin.


Takaisin Bruxmeierin kertomaan. Dinslakenin ja Duisburgin alueella on asunut paljon heitä, jotka ovat palanneet takaisin Syyriaan taistelemaan tai jotka ovat räjäytelleet pommeja eri puolilla. Heistä juuri kukaan ei ole ollut hiljan maahan tullut, vaan Saksassa asunut, koulun käynyt, mahdollisesti opiskellut. 11/9 terroristit olivat Saksassa opiskelleita, yksi heistä Duisburgin alueella. Heiltä ei siis ole puuttunut mahdollisuuksia opiskella, he vain eivät ole koskaan päässeet sisälle yhteiskuntaan ja sitä isäntämme piti kaikkein huolestuttavimpana ilmiönä. Kotouttamisessa on moni asia mennyt pieleen. Kaupungissa on alueita, jonne poliisitkaan eivät koskaan mene yksin tai pienellä joukolla, vaan isommalla kokoonpanolla.


Keskustelimme siitä, mikä on johtanut edellä kuvattuun tilanteeseen. Syitä on monia, mutta yksi merkittävimpiä on varmaan se, että alun perin muualta tulleita ei pyrittykään integroimaan, vaan heidän haluttiin nähdä työvoimana, joka tulee tekemään työtä ja lähtee sitten pois, takaisin kotimaahansa. Muodostui käsite vierastyöläiset (Gastarbeiter). ”Vieraat” kuitenkin jäivät ja yhteiskunta sulki siltä silmänsä. Esimerkiksi edellä kuvattu turkkilaistunut asuinalue oli aikaisemmin keskiluokkainen saksalainen alue, nyt se on keskiluokkainen turkkilainen alue. Osa turkkilaisista lähtee pois, koska maahan on tullut liikaa ulkomaalaisia. Romanit ja turkkilaiset ottavat yhteen, arabit sotkeutuvat riitoihin myös. Monet lapset ja nuoret puhuvat keskenään vain äidinkieltään, vaikka koulukieli on saksa ja koska saksasta ei tule heidän käyttökielensä, he eivät opi sitä.


Ihmisten pääsy kotokoulutuksiin kestää liian kauan. Moni joutuu odottamaan turvapaikkapäätöstä jopa 4-5 vuotta, kun mukaan lasketaan kaikki eri valituskierrokset. Ihmiset ovat epävarmoja ja masentuvat sekä turhautuvat. Moni palaa takaisin lähtömaahan, saapuu uudelleen eri identiteetillä tai eri maan kansalaiseksi ilmoittautuen. Vaikka joukossa sanotaan olevan paljon koulutettua väkeä, todellisuudessa tulee kuitenkin paljon luku- ja kirjoitustaidottomia ja kouluja käymättömiä. Koska koulutustausta puuttuu, opiskeluvalmiudet ovat todella heikot. Useimmat eivät saavuta vaadittua kielitaitotasoa.
Viralliset kotokoulutukset eivät riitä, paikkoja on liian vähän. Monet järjestöt ja yksityiset ihmiset tekevät kaikkensa auttaakseen. Erityisesti kirkkojen auttamistyö on merkityksellistä. Kristilliset kirkot tekevät enemmän pakolaisten eteen kuin muslimiyhteisöt, jotka pelkäävät, että tulijat vievät heiltä jotakin pois. Monet tulijat työllistyvät tehtäviin, joissa ei tarvita minkäänlaista kielitaitoa (esim. siivojat). Kyseessä ovat ns. ”hire and fire” –työt, joissa vaihtuvuus on suuri, jos naama ja osaaminen ei miellytä. Oikeistoradikaalit (AfD eli Alternative für Deutschland) julistavat, että pakolaiset vievät saksalaisilta sen, mitä heille kuuluu.


Puhuimme myös maaseudun ja kaupunkien vetovoimasta. Ilmiö on sama Saksassa kuin Suomessakin: kaikki haluaisivat asua kapungissa. Monet eivät halua muuttaa pienemmille paikkakunnille, vaikka niistä löytyisi paremmin työtä. Jos työttömien määrä alueella on 3,5 %, vallitsee käytännössä täystyöllisyys. Joillakin alueilla työttömyys on 2,6 %, mikä tarkoittaa työvoimapulaa. Duisburgissa työttömyys on 13 %. Bruxmeierin koulutuskeskus on toteuttanut joitakin maahanmuuttajille suunnattuja täydennys- ja täsmäkoulutuksia ja eräs kouluttajista kierrätti meitä muutamassa luokkahuoneessa ja esitteli, miten opiskelijoiden kanssa käytännössä toimitaan. Koulutuskokonaisuuteen kuuluu saksan kieltä, matematiikkaa, ammatillista opetusta ja työharjoittelua. Teoriasta selviytyminen on vaikeaa. Tapasimme yhdessä luokkahuoneessa Syyriasta kotoisin olevan kouluttajan, joka oli asunut jo pitkään Saksassa. Hän opetti asiaa ryhmälle saksaksi, mutta tarkensi tarvittaessa asiat arabiaksi. Miksi sitten kouluttaa turvapaikanhakijoita, jos he joutuvatkin palaamaan/lähtemään pois? Bruxmeierin mukaan on ajan ja rahan haaskausta, ellemme opeta heille tarpeellisia taitoja sinä aikana, kun he odottavat. ”He jäävät tänne joka tapauksessa tai palaavat aina uudestaan. Ja jos he jostakin syystä palaisivatkin kotimaahansa tai muuttaisivat jonnekin muualle, heillä olisi jo osaamista, jota he voivat hyödyntää ja jonka avulla luoda itselleen uutta eksistenssiä.”


Bruxmeier ihmetteli myös sitä, että miten Saksa ei saa otettua sormenjälkiä kaikilta pakolaisilta. Onhan jokainen Saksan lehmäkin identifioitu korvamerkinnällä (eräänlainen korvaan niitattu lappu). Vastaanottokeskuksissa tarkastetaankin aamuisin, että kuka on paikalla. Laskennassa on välillä eri väkeä kuin edellisenä aamuna, ja tämäkin ”kaoottisuus” lisää kansalaisten epävarmuutta.


Harmiksemme päivän toinen sovittu tapaaminen Duisburgin vastaanottokeskukseen oli peruttu, koska Punainen Risti oli kieltänyt kaikki ulkopuolisten henkilöiden vierailut palotarkastusten vuoksi.


Duisburgin keskustaa                

 

***
No niin. Rouva tohtori istuu saksalaisessa junassa käytävällä ja kirjoittaa matkakertomusta kokemuksistaan empiirisenä tutkijana saksalaisessa junassa. Otimme liput Duisburgin asemalta, mutta - tällä kertaa hyvin ystävällinen ja asiallisesti palveleva setä - myyjä sanoi, että paikkalippuja ei enää saa, kokeilkaa onneanne ilman niitä. Alkumatkasta oli vielä muutama paikka, mutta Köln ja Frankfurt matkan varrella olivat sen verran väkirikkaita asemia, että väkeä nousi kyytiin yli paikkojen. Taas opimme uutta: jos haluat saada paikkalipun, osta se viimeistään edellisenä päivänä. Jos et tiedä, millä junalla matkustat, mihin ehdit, se on sitten vaan voi voi. Paikkalippu maksaa erikseen 4,50 € eli se ei kuulu lipun hintaan kuten Suomessa.


Sitten empiiriseen tutkimukseen. Pirjo on päättänyt haastatella maahanmuuttajaksi olettamiaan henkilöitä tilaisuuden siihen tarjoutuessa. Siinä vaiheessa, kun hän vielä istui penkillä, vieressä istui iso turkkilainen mies, joka kaivoi välittömästi opiskelumateriaalit laukustaan. Jonkin aikaa katseltuaan, mitä mies tekee, Pirjo päätti toimia. Mies kaivoi muistiinpanonsa esiin ja alkoi lukea niitä, Pirjo kiinnostui todella. Muistiinpanot olivat sellaista saksaa, että äkkiä arvioituna kirjoittamisen taito oli A1.2. Puhuminen oli arviolta B2. Vieruskaveri kertoi tosiaan olevansa turkkilainen, mutta asuneensa koko ikänsä Saksassa. Pirjo kysyi, onko hän turkkilainen vai saksalainen, mies sanoi, että ei kumpaakaan. Ei mistään kotoisin eikä kuulu mihinkään. Turkissa pitävät häntä saksalaisena ja Saksassa turkkilaisena. Pirjo kysyi, mitä hän itse ajattelee. ”Olen jostakin puolivälistä, en kuulu kumpaankaan”, vastasi hän. Pirjo pyysi lupaa saada kysellä lisää, josta hän tuntui kovasti ilahtuvan ja kertoi käyneensä koulunsa Saksassa, puhuvansa saksaa paremmin kuin turkkia. Hän toimii vammaisten edustajana ja osallistui työvoimatoimiston lähettämänä neljän päivän täydennyskurssille. Emme ihan kuitenkaan ymmärtäneet toisiamme, koska hän kertoi työnantajansa maksavansa kurssin, mutta toisessa lauseessa kuitenkin sanoi, että työvoimaviranomainen lähetti hänet kurssille. Niin tai näin, täydennyskoulutuksessa hän oli kuitenkin ollut ja sanoi, että on vapaaehtoisena toiminut vammaisavustajana jo useamman vuoden.


Pirjo kyseli häneltä, onko hän suorittanut kielikoetta, johon hän totesi, että ei ole tarvinnut, koska on käynyt koulun saksassa. Miten helppoa Saksaan muuttavan turkkilaisen on päästä kielikurssille? Hän kertoi esimerkkinä, että jos hän vaikka haluaisi tuoda tyttöystävän Turkista, tytön pitäisi ensin Turkissa osallistua 6 kuukauden saksan kielen ja kulttuurin koulutukseen ja todistaa se, ennen kuin voi tulla tänne. ”Ei tänne niin vaan muuteta”, sanoi hän ja lisäsi, että sen lisäksi hänen pitäisi osoittaa, että on rahaa elättää tuo vaimo täällä Saksassa. Valitettavasti mukava juttuhetki päättyi siihen. Huonosta kirjoittamisen osaamisesta olisi voinut vielä kysellä, mutta juttuhetki keskeytyi, kun joku paikan varannut halusi Pirjon paikan.


Sillä välillä, kun Pirjo haastatteli turkkilaista ja myöhemmin istui käytävällä, hyppi Jaana eri istuinpaikoilla. (Uudemmissa saksalaisissa junissa jokaisen istuimen kohdalla on näyttötaulu, johon reaaliajassa vaihtuu tieto siitä, mistä mihin kyseinen paikka on varattu ja nopeat saavat vapautuvat paikat.) Jaana puolestansa sai seuraksi kaikilla kerroilla luomusaksalaisia, joista eräs mies ihmetteli suomen kielistä kirjaa. Mies vitsaili ymmärtävänsä hyvin kirjaa, mutta vain sen kuvia. Viimeisellä junaosuudella Jaana jutusteli nuoren naisen kanssa, joka kuultuansa matkastamme ja matkamme syistä totesi: ”no eihän täällä Saksassa hoideta maahanmuuttoasioita ollenkaan hyvin. Kaikki on kaaosta!”. Kaaoksen syiksi hän sanoi mm. sen, että osissa peruskouluista ei ole päästy enää liikuntatunneilla urheilemaan kuten ennen, sillä monet urheiluhallit on muutettu vastaanottokeskuksiksi. Lisäksi hän kuvasi asuntopulaa, josta olimme kuulleet jo vierailukohteissammekin. Jaanan mielestä tytöllä oli melko kova ääni, joten Jaana päätti vaihtaa puheenaiheen neutraalimmaksi. Toisella puolella käytävää kun istui Pirjon aiemmin haastattelema turkkilainenkin mies opiskelukirjojensa kanssa. Loppumatka keskusteltiinkin siitä, että mikä on Euroopan kaunein kaupunki.


Mitä opimme tänään? Ylemmällä taholla kuultu teoreettinen tieto ja hienot projektisuunnitelmat eivät aina toteudu yhtä hienoina ja täydellisinä alatasolla. Haasteita on paljon. Alueet ovat erilaisia. Työtä tehdään ja paljon on vielä tekemättä.